Fagotti

Saksalainen fagotti, ilman ”rööriä”.

Fagotti (ital. fagotto 'risukimppu') on matalaääninen puupuhallin. Se koostuu kahdesta rinnakkaisesta putkesta, jotka on alapäistään yhdistetty toisiinsa. Soittimen alkupäässä on lisäksi metallinen, taivutettu putki, ns. s-putki, johon varsinaisen äänen tuottava suuhinen eli ”rööri” kiinnitetään. Suuhinen on samantapainen ja samasta materiaalista valmistettu kaksoisruokolehdykkä kuin esimerkiksi oboessa, mutta suurempi.

Fagotin suuhisia eli ”röörejä.”

Fagotteja on kahta tyyppiä: ns. saksalainen eli Heckel-fagotti, joka yleensä valmistetaan vaahterasta (joskus muovista), sekä nykyään harvinaisempi, lähes pelkästään Ranskassa käytössä oleva, ns. ranskalainen fagotti eli Buffet-fagotti, joka valmistetaan ruusupuusta. Näiden soitinten äänensävyt eroavat toisistaan selvästi. Äänen sävyero johtuu erilaisesta porauksesta: ranskalaisen fagotin poraus on loivemmin kartiomainen kuin saksalaisen. Tämän takia saksalaisen fagotin ääni on vahvempi. Vaahterasta tehdyt saksalaiset fagotit petsataan; värit vaihtelevat ruskeasta punaruskeaan ja punaiseen, myös aivan mustaa käytetään. Petsauksen jälkeen ulkopinta lakataan värittömällä lakalla. Kapeammat putket ovat sisäpinnoiltaan päällystetyt kovakumilla. Ranskalaiset fagotit ovat sisä- ja ulkopinnoiltaan öljykyllästystä lukuun ottamatta käsittelemättömiä.

Fagotin ääni on hienossa matalassa rekisterissä voimakas ja korkeammalle tultaessa muuttuu hiljaisemmaksi. Keskirekisterissä fagotti kuulostaa ”torvimaiselta”. Ylimmässä ja alimmassa rekisterissä nopeat aika-arvot tulevat vaikeiksi soittaa. Näillä alueilla myös trillit ovat hankalia.

Fagotin isoveli kontrafagotti on matalaäänisin puupuhallin. Se toimii orkesterissa usein kontrabasson tapaan eli seuraa fagottistemmaa oktaavin verran alempana. Kontrafagotin ääniala on subkontra-B:stä suunnilleen c4:hen (keski-c) soittajan ja soittimen mukaan. Se pääsee siis jopa matalammalle kuin kontrabasso.

Kontrafagotti.

Musiikkia fagotille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hector Berlioz: Fantastinen sinfonia (neljäs osa)
Paul Dukas: Noidan oppipoika
Wolfgang Amadeus Mozart: Fagottikonsertto
Nikolai Rimski-Korsakov: Šeherazade (toinen osa)
Georg Philipp Telemann: Sonaatit fagotille ja cembalolle e-molli, D-duuri ja f-molli
Antonio Vivaldi: kymmeniä fagottikonserttoja
Sergei Prokofjev: Pekka ja Susi (fagotti kuvaa isoisää)
Igor Stravinsky: Kevätuhri (Le Sacre du Printemps)

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dulcian

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Domínguez Moreno, Áurea: Bassoon Playing in Perspective: Character and Performance Practice from 1800 to 1850. Diss. Studia musicologica Universitatis Helsingiensis, 26. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2013. ISSN 0787-4294. ISBN 978-952-10-9443-9. Tiivistelmä.